Tunteet pyörii siksakkia, välillä oli jo olo, ettei mikään tunnu missään pahalta, ei mulle varmaan kuinkaan käy. Mutta nyt taas en tiedä... Kait se koko aika kaivertaa enempi tai vähempi.

Tuntuu että kävi miten vaan, en pääse enää palaamaan entiseen. Se on varmaan sitä kasvamista, jos siis hyvin käy.

Mä haluaisin maata äidin kainalossa sängyssä, sellaisena lapsuuden aamupäivänä. Taivas näytti siitä kulmasta niin puhtaalta.

Emmä tiedä mitä tapahtuu...

Mä olen vähän niinku kasvupaikassa.

Väsyttää vaan. Päivä menee. Ruokaa> töihin> kotiin> -II-.

Mitä mä teen?

Voi kun aika jo kuluisi...

Miten mä voin olla NIIN TYHMÄ?!!?

Olen tosi pahassa tilanteessa.

"If I'm sick, do I have a reason to live?"

Juttelin kaverini kanssa. Hän oli ihastunut ja pitkästä aikaa noinkin seurallinen. Hieno homma! :)

Itse en tiedä oikein mistään mitään.. Nyt en voi ihastua. I've got a friend... Easy to talk to. But so hard case.

Olen miettinyt yksinmuuttoa. Jännittää ajatus siitä, miten oikein pärjäisi, taloudellisesti ja muuten. No, se on vast vaihees! :)

Yksinäisyys on yksi eniten pelottavista asioista...

En tiedä olenko loukannut yhtä ihmistä... voi tosin olla että hän on vain kiireinen nyt. No, kyllä sekin tässä selviää! :)

Elämää ei osaa arvostaa, ennen kuin jotain pysähdyttävää tapahtuu. Ennen tuntuu ettei ollut mitään... Istuin kotonani viikot tylsyydestä kärsien. Viddelsson, kui mä melkee puhun kirjakieltä? Ei täs viel hautajaisis olla... Nyt tekisin mitä vaan, että jatkossakin saisin vaikka vaan istuu kotona ja kuolla tylsyyteen. Se ois jotain aivan ihanaa!!! Ja toi oli viel laimee ilmasu.

Ystäväni löysin... enkä toivottavasti kadota enää. Toista kohdetta en enää kaipaa. Hah!

Nuoruus menee tosiaan nuorissa hukkaan... Huomaan sen itsessänikin. Osaanko alkaa elää, jos saan siihen vielä mahdollisuuden? Tällä hetkellä on menossa bailaa tai kuole-vaihe. Jos kuntoilisi itsensä oikeen hyvään kuntoon ja kauniiksi ja alkais urakalla juhlia? Ei siihen tarvitse alkoholia...

Jotain on tehtävä!

Tästä saa aika hyvin sen kuvan, että mielestäni Elämä on sitä, että bilettää joka viikonloppu. Voi kun tietäisitte vaan miten väärä käsitys. Mutta jos saan mahdollisuuden vielä, olisin ehkä vähän kuin ikäiseni. Vaihteeksi.

Elämän hukkaaminen on sitä, että ryyppää joka viikonloppu, räkii kattoon ja valittaa kun kaikki on nii vitun hanurista. Ku ei saa ees pesää! Kyynel. Toisaalta ei saa tuomita toisia. Minusta kuitenkin pinnallinen elämä on kuori oikeasta elämästä.

Kärsimys on oma valinta...

Miten voi kaivata ihmistä, josta ei edes oikeastaan pitänyt? Miksi hengitys jää jonnekin kurkun puoliväliin, ja nenää kirveltää? Mä olen tainnut olla liian kauan yksin. Vaikka ajattelin että olen ennemmin koko elämäni yksin kuin jonkun kanssa josta en oikeasti välitä (ja joka ei oikeesti välitä), niin silti on ikävä. Joku tyhmä läheisyydenpuutostila!

Nyt kun saisi kirjoittaa, sanoja ei löydy. Menetin juuri ystäväni, en tiedä kuulenko hänestä enää koskaan. Nyt vituttaa vähän kaikki.